Viimeset puoltoista viikkoo ei menny mitenkään parhaalla mahdollisella tavalla. Tuntuu ettei oikeen oo menny suunnitelmat putkeen. Nyt kun mietin jälkeenpäin, niin pientähän tää on, mutta täällä pienetki vastoinkäymiset tuntuu isoilta, ja kasvattaa koti-ikävää entisestään. Se onki varmaan ollu isoin ongelma. Tajusin että oon ollu täällä nyt kaks kuukautta, ja sen jälkeen ei oo tarvittu paljoo että oon purskahtamaisillani itkuun. Esim. Suunnitelmat Tolucaan menosta kaatu edellisenä iltana. Olin pakannu jo laukunki niin täyteen että hädintuskin sain sitä kiinni. Jouduin oikeesti istuun sen päällä, että sain vetoketjun liikkeelle. Luulin hoitaneeni jo kaikki mahdolliset luvat reissuun, mutta viimesellä puhelulla chairwomanille sain kuulla että ois pitäny anoo koulusta kirjallista lupaa että saan olla kolme päivää poissa. Yritin sit kysellä että voiko kouluun soittaa ja kysyä lupaa siten. Se varmaan suuttu mulle. Onneks en puhu espanjaa ni en tiedä mitä on manannu. Tästä opittiin taas. Pitää olla fiksumpi kun rotarit ja juonitella paremmin...-eiku siis hoitaa asiat järjestelmällisemmin!
Toinen tohelointi kävi viime keskiviikkona. Bilsantunnilla oli viimesen viikon aikana kiertäny lista, johon sai ilmottautua, jos oli halukas seuraan ruumiinavausta. Epäröin aluks, ja olin aika hämmentyny että sellanen oli ees mahollista. Pistin kumminki nimen listaan, ja myöhemmin innostuinki ihan sikana, koska tämmöstä mahdollisuutta tuskin tulee toiste. Äitiki heitti ajatuksia ilmaan, että ehkäpä tyttö menee jonain kauniina päivänä lääkikseen, jos selviää kokemuksesta ilman että aamumurot tulee heti ylös. No keskiviikko aamuna olin kolulla hyvissä ajoin ja palloilin luokan ulkopuolella jutellen yhelle kaverille, Katalle. Ketään ei kumminkaan näkyny luokan lähettyvillä. Vilkasin kelloo ja huomasin yhtäkkiä että meijän ois pitäny lähtee luokasta porukalla 10 minuuttii sitten. Vai oisko? Paska! Lähin sitten Katan opatuksella juokseen yliopiston rakennusta kohti. Se sano että oon hullu kun haluan nähä kun kuollutta ihmistä leikellään. Sama kävi kyllä omassakin mielessä kun juostiin ku viimestäpäivää. Kierreltiin ympäriinsä si ettien meijän ryhmää, ja loppujen lopuks soiteltiin ruumishuoneelle sihteerin kanssa, josko myöhästyny tyttöparka pääsis vielä sisään. Ei päässy. Kirosin itteeni ja menin harmitteleen bilsanopelle. Se lupas tarkastaa oisko toisessa ryhmässä tilaa, muttei ollu.
Seuraavalla tunnilla selitin kavereille miksen päässy tuleen. Ne kerto olin missannu paljon. Huoneessa oli ollu kaikkiaan viis ruumista. Ne oli maannu pöydällä sisälmykset ulkona, ja oppilaat oli vapaita käänteleen ja väänteleen niitä pienen luennoinnin jälkeen. Ton kuultuuni en ollu enään niin varma oisinko kestäny. Ei voi tietää, ja sekös ärsyttää!
Onneks viikonloppuna sain pudisteltua tomut jaloista tanssimalla ja pitämällä hauskaa oikeen olantakaa. Koko kuukauden päässä on soinu biisi, joka soi täällä Californicationin mainoksessa. Hyvä kipale mutta tekee mut hermosti raastuneeks ainaki kolmesti päivässä. Vihdoin sain selville sen nimen ja voin nukkua yöni hyvin. Eläkää myötä, tässä se tulee (linkkinä koska epäonnistuin videon lataamisessa -.-)
http://www.youtube.com/watch?v=eEjrqWcKzbE&ob=av2e
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti